Elämme yhteiskunnassa, jossa näkyvästi kunnioitetaan uutta elämää, syntymää. Elämme myös yhteiskunnassa, jossa elämän päättyminen, kuolema, on siirretty tapahtumaan jonnekin varjoon. Se ei ole osa elämänkulkua, siirtymävaihetta johonkin seuraavaan, mikä tässä on kenenkin mielelle sopivaa jatkumo. Lukiessani lehtien otsikoita, kuolemasta on mielestäni tehty tekninen suoritus, kuolleen siirto kylmiöön, joka sekin tapahtuu kauniisti parhaassa tapauksessa. Soitto omaisille ilmoitusluontoisesti ja se on siinä. Miten tämä aihe liittyy palautumisen asioihin, niin kerron ihan tämän kirjoituksen lopussa.
Suhtautuminen kuolemaan tulee esille aika karusti seuraavassa. Rakkaan ihmisen saattohoito voi kestää päiviä tai viikkoja. Suru ei ole sairaus, sen toki tiedämme. Se ei vaadi työstä poissaoloa. Tämän myötä ihminen pusketaan takaisin työelämään. Työelämähän on hemmetin tärkeää ja tärkein juttu läheisen kuollessa, kirjoittaessakin tätä auki tämä asia kuulostaa sairaalta. Liikkumavaraa saattaa tuoda työnantaja tai ymmärtävä ja kokenut lääkäri, joka tiedostaa, kuinka rankkaa lähi-ihmisen menetys on fyysisesti, psyykkisesti ja henkisesti.
Saattaen
Saattohoidin isääni viisi päivää. Valintani oli olla läsnä yötä päivää. Siirsin ajatukseni häneen, pois koulutus- ja työvelvollisuuksista. Saatoin, silitin, lauloin ja puhuin isälleni viisi päivää ja olin onnellinen mahdollisuudesta saattaa rakas ihminen pois tästä elämästä. Saattohoitopäätös oli yksi elämäni rankimpia tunnekokemuksia, antaa toiselle lupa mennä ja päästää itse irti.
Onnekseni itsellä oli taidot myös hoitaa, irrottaa limat, koskettaa, puhdistaa ja pestä. Viilentää kuumeista kylmillä kääreillä, viedä ikkunan ääreen näkemään luonto. Tein saattoa yhdessä lähimpien kanssa. Toimme sisälle ja isän käteen koivunoksia ja näin metsämiehelle tuttua luonnon tuoksua. Rajoitimme myös hoitohenkilökunnan työtä käännöissä, koska kuume joka oli 40, nousi siirroissa ja kulutti voimia joka käännöllä ja siirrolla. Otin vastuun ihon huollosta ja perustarkastuksista. Otin vastuun siitä, että isä saa olla rauhassa. Viimeisen yön silitin, hoidin, valvoin ja rauhoitin hermostoa ja hengitys kulki sen avulla ihmeellisen vapaasti. Annoin sen mitä osasin, hoidin saatellen. Ainut keino hengityksen rauhaan oli tietynlainen kosketus. Kiitin viimeisimpä oppejani ja kiitin ennenkaikkea isääni hänen antamastaan viimeisestä opetuksesta.
Olin nukkunut huoneen telttapatjalla huuruilla muutaman tunnin, en juuri muistanut syödä tai juoda. Olin tilassa, jota kutsun ajattomuuden tai ikuisuuden tilaksi, jossa ei ollut aikaa tai oma tarpeita. Kuolema tuli aamun tunneilla. Sen jälkeen hoitohenkilökunta antoi meille aikaa, antoi olla rauhassa. Kunnioitti, puhui hiljaa ja kysyi mikä meille oli sopivaa. Olimme pesseet isän, joten isän siirtäminen seuraavan vaiheeseen oli selkeää. Henkilökunta kunnioitti pukiessa, keskusteli hiljaa ja kunnioittavasti, otti osaa suruun. Pään sitomisen teki poikani. Papalleen viimeisiä palveluksia.
Väsynyt kehomieli
Seuraavaksi siirryin kotiin, tietämättä enää oliko päivä vai yö. Yhteiskunta vaatii kuolemassa nopeita liikkeitä ja päätöksiä jatkotoimissa. Teimme ne yhdessä. Seuraavan päivänä saatoimme isän omalle kirkolle. Haimme isän hoitopaikan henkilökunnan saatellessa, rivissä ja kunnioittaen viimeistä matkaa. Meillä Pohjanmaan ihmisillä on tapana viedä vainaja käymään saattomatkalla kotipaikalla ja näin mekin teimme. Rauha laskeutui ihmeellisesti, kun kävelimme isää saatellen kotipihassa ja järven rannalla. Saattomatkan tämäkin osa oli kaunis tapahtuma.
Siitä palautumisesta
Oma keho oli loppu. Jalat olivat polvesta alaspäin tolpaksi turvonneet, keho ei toiminut. Omat kiputilatkin olivat niin turrat, että hermokivutkaan eivät tuntuneet enää. Voimat olivat lopussa, mieli täynnä surua ja toiminnaksi riitti enää itku. Aika oli kadottanut merkityksen ja ilman lähi-ihmisiä olisin ollut avuton. Palautuminen tästä tilasta kesti reilun viikon, lähes kaksi. En muistanut asioita, en päiviä, en nukkunut kuin tunnin pätkiä.
Olisinko ollut valmis terapoimaan muita työelämässä? Olisiko minusta ollut apua ahdistuneille, stressaantuneille ja traumatisoituneille? Olisinko pärjännyt jossain muussa työssä, esimerkiksi myynnissä, kokkina, asiakaspalvelussa, koodarina, tilitoimiston hiljaisuudessa äärimmäisen tarkkana, en olisi.
Valintani oli oma vapaa, en olisi jaksanut lääkäripalvelujen kanssa tilani ja suruni tarkastelua. Sen tarkastelua, että iäkkään ihmisen kuolema on luonnollinen tapahtuma, kyllä se siitä.
Pikkuhiljaa kehoni ja mieleni taas jaksaa. Olen isälleni enemmän kuin kiitollinen saamastani ymmärryksestä elämästä ja kuolemasta. Kannustan jokaista tekemään saman saattamisen, riippumatta mitä teet työksesi, kuinka tärkeäksi koet tekevän aikasi ja itsesi. Silloin, kun elämän aika antaa siihen sinulle mahdollisuuden. Elämäsi tärkeimpiä hetkiä on nähdä ja kohdata kuolema.
Rakkaudella Ulla