Matkustan junalla melko usein. Matkoilla luen mielelläni erilaista kirjallisuutta. Usein huomaan olevani poikkeus muista matkaajista, sillä kirjan kanssa matkustava on harvinaisuus. Älylaitteet ovat vieneet sen paikan. Viimeisin lukemani kirja on tunnetun filosofin Ken Wilberin kirjallisuutta. Huomaan lukiessani, että pohjalta löytyy itselle niin tuttu reichiläinen ajattelumalli.
Siitäpä se ajatus sitten lähti: pohtia ykseyttä nimeltä kehomieli. Kulttuurissamme on tapana jaotella keho ja mieli tai erottaa keho ympäristöstä, tai ylipäätään erottaa ihminen kokonaisuutena luonnosta. Oikeastaan kaikki on yhtä luontoa, eikä siitä ole erillisyyttä. Länsimainen raja-ajattelu eroaa tässä kohdin itämaisesta ykseysajattelusta selkeästi. Ei kuitenkaan ole tarpeen rajata tätä pohdintaa länteen ja itään, koska nekin ovat samaa ykseyttä, vain ajattelun kaksi eri päätä.
Kehomieli
Käytän työssä ja luennoilla sanaa keho ja mieli, koska ykseyttä voi olla vaikea ymmärtää yhdellä lauseella. Ykseys tässä asiassa on kehomielen kaksi eri päätä samassa tilassa. Silloin erillisyyttä ei lainkaan synny.
Rajattu kehomieli on Lowenin sanoin kuvattu seuraavasti: “kehon jännitystilat eli tukokset toimivat psyykkisen alueen erottajina ja eristäjinä somaattisesta alueesta. Tukos estää sen, että tietoisuus ei ulotu riittävän syvälle, jotta niiden välinen yhteys olisi aistittavissa”.
Kehoyhteyden menettäminen on tämän ilmenemismuoto. Kohtaan tätä asiaa omassa työssäni ja myös itsessäni säännöllisesti. Wilberin (2024) mukaan on olemassa monia syitä, miksi kehon kanssa työskentelyä ei haluta toteuttaa. Pinnalliset syyt voivat olla kehon merkityksettömyys ihmiselle; ihminen ei näe yhteyttä kehoon mitenkään tarpeellisena, vaan panostaa toimintansa mielen toiminnoille. Syvempiä syitä voi olla kehoyhteyden tuoma pelko tunteista, joista osa voi olla sosiaalisesti kiellettyjä. Perimmäinen syy kehon välttelylle voi olla se, että keho on asia, joka joskus lakkaa olemasta. Näistä syistä johtuen ihmisen tapa elää kehossa voi olla pää ja sen alapuoli -ajattelumalli.
Kehon hylkääminen eli rajan rakentaminen kehon ja mielen välille johtaa kuitenkin valtavaan energian kulutukseen tämän rajan säilymiseksi. Kehon voimat kuluvat tämän ylläpitämisessä. Rajat muodostuvat kahden toiminnan välille: tahdonalainen ja tahdosta riippumaton toiminta. Kehosta vieraantuminen turruttaa kehotuntoisuutta ja ihmisen vitaalisuutta. Se hinta, joka tästä maksetaan, on kova. Todellinen läsnäolo, yhteys itseen ja nautintoon olemassaolosta katoaa. Sitä tavoitellaan ulkoisilla harjoituksilla, oivaltamatta, että olisi tavoitettava ensin oma autenttinen, eksistentiaalinen itsensä.
Kohti kehomielen ykseyttä
Ulospääsy tähän tilanteeseen on oman kehon energian kulkemisen tunnistaminen tai paremminkin sen tunnistaminen, että energia ei kulje. Ihmisestä on tullut luutunut muumio (Reich, Luonteenrakenne), joka ei tunnista, onko keho jännittynyt vähän, paljon vai ei lainkaan. Kadonnut yhteys on lihasyhteys. Emme välttämättä edes tiedosta tekevämme tätä lihassupistustyötä. Se, kuinka näitä jännityksiä omassa kehoterapian koulutuksessa jo purettiin (1994), oli niitä kohti liukuminen. Samaa mallia käytetään nykyään ainakin psykofyysisessä fysioterapiassa. Pyrkimys ei ole omassa psykofyysisessä fysioterapiatyössä purkavat vireys-, hengitys- ja rentoutusharjoitukset, joilla perinteisesti puretaan jännityksiä, vaan jännityksiä kohti kulkeminen. Jännitysten taustalla olevat tunteet saavat mahdollisuuden tulla tietoisuuteen ja käsiteltäviksi. Tämä ei tarkoita voimakkaita lihassupistuksia/harjoituksia ja treenejä, vaan hiljaista tietoa siitä, mikä alue on jännittynyt ja miten.
Mitä ykseyttä kohti liukuminen olisi sinulle?
Terveisin Ulla
psykofyysinen fysioterapeutti- ja kouluttaja AMK